En halua, että tästä tulee mitään äitiysblogia, mutta pistetään silti hiukan mustaa valkoiselle. Vajaat 10 viikkoa odotusta jäljellä ja ajatukset ovat kovin vauvakeskeisiä. "Niin, nyt puhutaan vain vauvoista" sanoi ystävä Skypessä, kun keksin siitä aiheesta eniten juttua. No mistäs sitten, mistä me sitten ennen puhuttiin? Opiskelusta, työstä, asunnoista, matkoista? Mutta miksi silloin ei koskaan sanottu, että "niin, nyt puhutaan vain opinnoista". Vain? Mitäs väheksyttävää tässä nyt sitten? Vauvan saaminen on yksi aikuiselämän polkujen vaihtoehdoista. Sen vastakohtana saatetaan pitää esim. urakehitystä tai muuten vaan jotain jännittävämpää elämää. Koska onhan lapsen saaminen nyt jestas sentään tylsää, kaikkihan niitä tekee. 

Joo joo. Mutta koska elämää katsoo useasti oman napansa kautta, niin on se vaan aika mieletöntä, että nyt siellä navan alla on joku. Joku tyyppi, joka on tulossa muuttamaan mun elämää, eikä se edes kerro etukäteen, että miten. Joku tyyppi, jota mun pitää heti tavattuamme rakastaa ehdoitta, vaikken yhtään tiedä, millainen se on. Joku tyyppi, jolla on aina oikeus vaatia mun huomiota ja mun on sitä sille annettava niin paljon kuin se ikinä vaatii. Jos joku mies tulisi tällä tavalla vaatimuksia esittäen iskemään, niin johan sitä läpsäyttäisi korville moisesta hävyttömyydestä ja käskisi painua sinne mistä tulikin. Mutta lapsipa vaan saapuu ja sillä on oikeutensa.  

"Joko alkaa jännittää synnytys", ne kysyvät. Ai, en tiedä, ei kai. MIten voisin jännittää jotain sellaista jota en oikein osaa edes kuvitella. Veikkaukseni synnytyksestä on hyvin yksinkertainen: se joko on hirveen kamalaa tai sitten ei ihan niin kamalaa. Joku puolituttu selosti, että oli mennyt puolisonsa kanssa naimisiin ekaa odottaessaan, koska "eihän sitä koskaan tiedä vaikka kuolisi synnytykseen, niin ainakin lapsella olisi virallisesti isä". Niin. Ei ollut siihen mennessä käynyt mielessänikään, että synnytykseen voisi kuolla, mutta kaikkeahan sitä toki sattuu. Ei me silti mennä naimisiin ennen lapsen syntymää ja tuskin sen jälkeenkään, näin on ihan hyvä olla. Ja jos mää kuolen synnytyksessä, niin lapsella tulee joka tapauksessa oleen kökkö elämä, koska sillä ei ole näin huippua äitiä, joten ei siinä paljon yksi naimisiinmeno lohduta. (No ehkä tunnustusta lähipiirille sen verran että onhan nekin aika huippuja, että eiköhän ne melko kivan elämän saisi pienelle luotua ilman mua jos pakko olisi)

Olen lukenut äitiysblogeja ja keskustelupalstoja, mutten onneksi kommentoinut mihinkään mitään. Äitiyttä(kin) on helppo lähestyä materian kautta, joten olen nähnyt paljon juttua siitä, mitä kukakin on hankkinut ja mitä pitää hankkia ja mistä. Lisäksi on selvitetty neuvolakäyntejä ja niiden tarjoamia erinäisiä mittaustuloksia. Lapsen saamiseen valmistaudutaan siis ostoksilla ja lukuja syynäämällä. Tekisi mieleni sanoa, että entäs tää henkinen puoli, entäs tää päässä 9kk vellova ajatusmassa, mikä sen osa on? Kaikista tärkein, uskaltaisin väittää... "No juttele vaikka neuvolakäynneillä asioista, jotka sua mietityttää" - Ehei, en juttele, se jäisi kovin pinnalliseksi ja sitä paitsi koen arvokkaammaksi selvitellä ajatuksiani yksin niin kauan, että niistä saa jotain selkoa. Sillai muodostuu mun äitiys.

Ja joskus jostain puhutaan miehenkin kanssa.

Joulu. Lapsena odotin sitä, koska silloin sai paljon lahjoja. Aikuisena ei enää saa paljoa lahjoja, ja siinä meni se odotuksenkin syy. Nykyään odotan vain, että aatto on ohi, jotta rauhallisemmat välipäivät saapuvat. Joulu on rutiineiden kulta-aikaa, kaikki tehdään samalla tavalla joka vuosi. Joka vuosi inhoan sitä, että joulurauhan julistuksen ajaksi pitää "rauhoittua", hiljaa lapset, älkää juosko, nyt tulee joulurauha. Joku mies jossain Turussa julistaa jotain, ja silti joka joulu jossain juodaan  liikaa alkoholia ja kähytään. Joka vuosi myös sovitaan, kuinka vältellään joulustressiä, ja sitten kuitenkin sen samperin lohen ostaminen jää viime tinkaan keskelle pahimpia jonoja tai vähintään naapurin Kertun lahja unohtuu kauppaan.

Tänä vuonna joulun rutiinit luovat kuitenkin ehkä turvaa sen pelottavuuden keskelle, että äidillä on syöpä. Koristelin lapsuudenkodissa joulukuusta, koska aina olen sen koristellut, mutta nyt itketti samalla. Onneksi oli kimaltelevia palloja, joita asetella samoille kohtaa kuusta kuin aina ennenkin, niin ja se enkelipaperi siihen, ja nuo isot pallot tuonne alaoksille ja omenat yläoksille. Onneksi on ollut joulusiivous, jota olen nyt tehnyt lapsuudenkodissa ja hakannut mattoja ajatellen syöpää, jota voisin hakata vaikka kuinka, jos se olisi tavoitettavissani. Siivous on ollut tapa päteä; äiti on nyt heikompi, äitin tehtäviä pitää tehdä, hyvä tytär tässä hei. (Oma koti tosin ihan yksi siivoamaton kaaos edelleen) Sitten maisteltiin jo joululohen alkupaloja, yhtä hyvää kuin aina, ja sitten kun lohi oli siivottu, sitten äiti kasasi menettämiään hiuksia pöydälle yhdeksi tupoksi pariinkin otteeseen. Kohta se on kalju, ja sille pitää sanoa, että se on kaunis silti. Nyt menee ne hiukset joita pienenä pyörittelin sormissani kun yritin saada nukahdettua ihanaan turvallisuudetunteeseen, ja aina onnistuinkin, koska äiti oli vieressä turvallisesti niin kuin pitikin. 

En tiedä kauanko olen tiennyt rakkaan ihmisen sairaudesta. En varmaan kovinkaan kauaa, mutta liian kauan jo. Tämä on kovin ristiriitaista; pitäisi olla sen kanssa mahdollisimman paljon, mutta joka kerta kun on, tulee surulliseksi. Viimeksi näin kaupassa, jossa aina ollaan yhdessä käyty. Mun piti mennä kenkiä katseleen ja toisen etsimään jotain kirjaa. En olisi halunnut erota eri osastoille, mutta toisaalta en halunnut tunkea väkisin kirjaostoksille; ettei vaan toinen ajattelisi, että no nyt se ei enää päästä mua yksin minnekään. Pitäisi olla normaalisti, mutta normaalisti oleminen saa itkemään. Toisaalta ajatus hirveästä toisessa kiinni roikkumisessa saa sen kaiun jo itsellekin, saati sitten ehkä sille, että nyt luulen, että kauaa toinen ei täällä enää ole ja siksi kerään yhdessäoloa varastoon. Ei niin saa olla.

Ruokaosastolle lopuksi mentyäni annoin katseen vaeltaa, josko kohtaisimme vielä sattumalta täällä, onkohan se jo lähtenyt kotiin. Kun ei kohdattu, jäin miettimään, että jos hoidot eivät tehoa, vaellanko montakin kuukautta ruokaostoksilla toivoen näkeväni siitä vielä vilahduksen leipäpuolella, kohdaten sattumoisin ja iloisesti.

Katselin tänään Kauniita ja rohkeita, ja siellä uhottiin, kuinka pysytään perheenjäsenen rinnalla taistelemassa vaikeaa sairautta vastaan. Pitäisi kai niin tehdä itsekin. Jos vaikka vaan menisi pitämään kädestä sairaalassa. En vaan tiedä osaisinko olla itkemättä, nimenomaan rohkaisevana eikä masentavana seurana.

Wou. Löysin vahingossa blogini pitkästä aikaa, hakusanalla, jolla en tänne edes pyrkinyt. Mutta kuka onkaan nainen joka on kirjoittanut näitä tekstejä? Tunnemmeko me? Ehkä Viansanoja 2010 kertoo itsestään lisää myöhemmin - versiota kai vain on päivitetty, modernimmaksi ehkä?

Olisi vaihteeksi sellainen hetki, että toivoisin, että joku kuuntelisi sanomisiani. Että asioita ei vaan kuitattaisi kymmenessä minuutissa jollain tolalla oleviksi, vaan että pientä kuunneltaisiin ja oltaisiin kiinnostuneita vähän syvemmälti, ehkä kyseltäisiinkin jotain. Lähellä asuvat perheenjäsenet ei osaa ajatella muuta kuin käytäntöä, onneksi on rannikkoseudun veli, joka ajattelee aina ensiksi tunteita. Hauskaa nähädä veikkonen ennen joulua siis. Siihen asti möyhin juttuja ihan itekseni, miestäkään viitsi aina ylettömällä paatteella väsyttää.

Voisin tietty vaihtaa ajatuksieni aihetta keskittymällä aikuisopintoihin, mutta voi rähmä kun ne ei huvita yhtään. "Määrittele esseessäsi termit a-e." Pipo kiristyy taas: terveyskasvatus, terveystieto, terveys, terveysopetus... juu ainakin 5 sivua tulee noista termeistä. Ja jokaisen sivun (ellei puolen) jälkeen hirveetä venkoilua tuolilla ja kitumista, miksi ikinä pistin itseni takaisin tähän akateemiseen maailmaan, tää ei ole mua varten enää... ja mamma kyselee ikään kuin ohimennen, että no mites opiskelut etenee - no ei ne etene juuri mitenkään kun en jaksa kirjoittaa enää yhtään soopaa. Ja nyt on tämä ihana joululomakin, että aikaahan siinä riittäisi. Opiskeluihin toki, mutta myös pitäisi töiden suunnitteluun, kun tammi/helmikuussa on taas melkoinen määrä kielimarkkinointipäiviä vuoroin pienille, vuoroin isoille. Onneksi en sentään ole aikonut tehdä joulun eteen mitään, että siitä ei ressiä.

...Mutta muuten ihan seesteinen olo :).