En halua, että tästä tulee mitään äitiysblogia, mutta pistetään silti hiukan mustaa valkoiselle. Vajaat 10 viikkoa odotusta jäljellä ja ajatukset ovat kovin vauvakeskeisiä. "Niin, nyt puhutaan vain vauvoista" sanoi ystävä Skypessä, kun keksin siitä aiheesta eniten juttua. No mistäs sitten, mistä me sitten ennen puhuttiin? Opiskelusta, työstä, asunnoista, matkoista? Mutta miksi silloin ei koskaan sanottu, että "niin, nyt puhutaan vain opinnoista". Vain? Mitäs väheksyttävää tässä nyt sitten? Vauvan saaminen on yksi aikuiselämän polkujen vaihtoehdoista. Sen vastakohtana saatetaan pitää esim. urakehitystä tai muuten vaan jotain jännittävämpää elämää. Koska onhan lapsen saaminen nyt jestas sentään tylsää, kaikkihan niitä tekee. 

Joo joo. Mutta koska elämää katsoo useasti oman napansa kautta, niin on se vaan aika mieletöntä, että nyt siellä navan alla on joku. Joku tyyppi, joka on tulossa muuttamaan mun elämää, eikä se edes kerro etukäteen, että miten. Joku tyyppi, jota mun pitää heti tavattuamme rakastaa ehdoitta, vaikken yhtään tiedä, millainen se on. Joku tyyppi, jolla on aina oikeus vaatia mun huomiota ja mun on sitä sille annettava niin paljon kuin se ikinä vaatii. Jos joku mies tulisi tällä tavalla vaatimuksia esittäen iskemään, niin johan sitä läpsäyttäisi korville moisesta hävyttömyydestä ja käskisi painua sinne mistä tulikin. Mutta lapsipa vaan saapuu ja sillä on oikeutensa.  

"Joko alkaa jännittää synnytys", ne kysyvät. Ai, en tiedä, ei kai. MIten voisin jännittää jotain sellaista jota en oikein osaa edes kuvitella. Veikkaukseni synnytyksestä on hyvin yksinkertainen: se joko on hirveen kamalaa tai sitten ei ihan niin kamalaa. Joku puolituttu selosti, että oli mennyt puolisonsa kanssa naimisiin ekaa odottaessaan, koska "eihän sitä koskaan tiedä vaikka kuolisi synnytykseen, niin ainakin lapsella olisi virallisesti isä". Niin. Ei ollut siihen mennessä käynyt mielessänikään, että synnytykseen voisi kuolla, mutta kaikkeahan sitä toki sattuu. Ei me silti mennä naimisiin ennen lapsen syntymää ja tuskin sen jälkeenkään, näin on ihan hyvä olla. Ja jos mää kuolen synnytyksessä, niin lapsella tulee joka tapauksessa oleen kökkö elämä, koska sillä ei ole näin huippua äitiä, joten ei siinä paljon yksi naimisiinmeno lohduta. (No ehkä tunnustusta lähipiirille sen verran että onhan nekin aika huippuja, että eiköhän ne melko kivan elämän saisi pienelle luotua ilman mua jos pakko olisi)

Olen lukenut äitiysblogeja ja keskustelupalstoja, mutten onneksi kommentoinut mihinkään mitään. Äitiyttä(kin) on helppo lähestyä materian kautta, joten olen nähnyt paljon juttua siitä, mitä kukakin on hankkinut ja mitä pitää hankkia ja mistä. Lisäksi on selvitetty neuvolakäyntejä ja niiden tarjoamia erinäisiä mittaustuloksia. Lapsen saamiseen valmistaudutaan siis ostoksilla ja lukuja syynäämällä. Tekisi mieleni sanoa, että entäs tää henkinen puoli, entäs tää päässä 9kk vellova ajatusmassa, mikä sen osa on? Kaikista tärkein, uskaltaisin väittää... "No juttele vaikka neuvolakäynneillä asioista, jotka sua mietityttää" - Ehei, en juttele, se jäisi kovin pinnalliseksi ja sitä paitsi koen arvokkaammaksi selvitellä ajatuksiani yksin niin kauan, että niistä saa jotain selkoa. Sillai muodostuu mun äitiys.

Ja joskus jostain puhutaan miehenkin kanssa.