Joulu. Lapsena odotin sitä, koska silloin sai paljon lahjoja. Aikuisena ei enää saa paljoa lahjoja, ja siinä meni se odotuksenkin syy. Nykyään odotan vain, että aatto on ohi, jotta rauhallisemmat välipäivät saapuvat. Joulu on rutiineiden kulta-aikaa, kaikki tehdään samalla tavalla joka vuosi. Joka vuosi inhoan sitä, että joulurauhan julistuksen ajaksi pitää "rauhoittua", hiljaa lapset, älkää juosko, nyt tulee joulurauha. Joku mies jossain Turussa julistaa jotain, ja silti joka joulu jossain juodaan  liikaa alkoholia ja kähytään. Joka vuosi myös sovitaan, kuinka vältellään joulustressiä, ja sitten kuitenkin sen samperin lohen ostaminen jää viime tinkaan keskelle pahimpia jonoja tai vähintään naapurin Kertun lahja unohtuu kauppaan.

Tänä vuonna joulun rutiinit luovat kuitenkin ehkä turvaa sen pelottavuuden keskelle, että äidillä on syöpä. Koristelin lapsuudenkodissa joulukuusta, koska aina olen sen koristellut, mutta nyt itketti samalla. Onneksi oli kimaltelevia palloja, joita asetella samoille kohtaa kuusta kuin aina ennenkin, niin ja se enkelipaperi siihen, ja nuo isot pallot tuonne alaoksille ja omenat yläoksille. Onneksi on ollut joulusiivous, jota olen nyt tehnyt lapsuudenkodissa ja hakannut mattoja ajatellen syöpää, jota voisin hakata vaikka kuinka, jos se olisi tavoitettavissani. Siivous on ollut tapa päteä; äiti on nyt heikompi, äitin tehtäviä pitää tehdä, hyvä tytär tässä hei. (Oma koti tosin ihan yksi siivoamaton kaaos edelleen) Sitten maisteltiin jo joululohen alkupaloja, yhtä hyvää kuin aina, ja sitten kun lohi oli siivottu, sitten äiti kasasi menettämiään hiuksia pöydälle yhdeksi tupoksi pariinkin otteeseen. Kohta se on kalju, ja sille pitää sanoa, että se on kaunis silti. Nyt menee ne hiukset joita pienenä pyörittelin sormissani kun yritin saada nukahdettua ihanaan turvallisuudetunteeseen, ja aina onnistuinkin, koska äiti oli vieressä turvallisesti niin kuin pitikin.