En tiedä kauanko olen tiennyt rakkaan ihmisen sairaudesta. En varmaan kovinkaan kauaa, mutta liian kauan jo. Tämä on kovin ristiriitaista; pitäisi olla sen kanssa mahdollisimman paljon, mutta joka kerta kun on, tulee surulliseksi. Viimeksi näin kaupassa, jossa aina ollaan yhdessä käyty. Mun piti mennä kenkiä katseleen ja toisen etsimään jotain kirjaa. En olisi halunnut erota eri osastoille, mutta toisaalta en halunnut tunkea väkisin kirjaostoksille; ettei vaan toinen ajattelisi, että no nyt se ei enää päästä mua yksin minnekään. Pitäisi olla normaalisti, mutta normaalisti oleminen saa itkemään. Toisaalta ajatus hirveästä toisessa kiinni roikkumisessa saa sen kaiun jo itsellekin, saati sitten ehkä sille, että nyt luulen, että kauaa toinen ei täällä enää ole ja siksi kerään yhdessäoloa varastoon. Ei niin saa olla.

Ruokaosastolle lopuksi mentyäni annoin katseen vaeltaa, josko kohtaisimme vielä sattumalta täällä, onkohan se jo lähtenyt kotiin. Kun ei kohdattu, jäin miettimään, että jos hoidot eivät tehoa, vaellanko montakin kuukautta ruokaostoksilla toivoen näkeväni siitä vielä vilahduksen leipäpuolella, kohdaten sattumoisin ja iloisesti.

Katselin tänään Kauniita ja rohkeita, ja siellä uhottiin, kuinka pysytään perheenjäsenen rinnalla taistelemassa vaikeaa sairautta vastaan. Pitäisi kai niin tehdä itsekin. Jos vaikka vaan menisi pitämään kädestä sairaalassa. En vaan tiedä osaisinko olla itkemättä, nimenomaan rohkaisevana eikä masentavana seurana.