No niin, nyt se on tehty: istuttu hetki kahvilla teini-iän tuiskeissa menetetyn entisen parhaan kaverin kanssa.

Muistamme kumpikin sen, että emme muista yläasteesta mitään. Ex-bestis arvelee sen olevan psykologinen suojautumisreaktio - emme haluakaan muistaa tapahtumia, koska ne sattuivat silloin paljon. Voi ex-bestikseni, tietäisitpä, että olit aikasi  (kymmenisen vuotta) painajaisieni toistuva aihe.

Hyvähän meidän on nauraa kahvin ja small talkin ääressä, ei siinä mitään, olen tainnut niin kaivata menetettyä ajanviettoa kanssasi. En kylläkään ole ollut asiasta tietoinen ennen kuin nyt, kun on ollut hauskaa nähdä. Voisin avautua sinulle kaikista mistä tyttökaverien kesken avaudutaan, voisin puhua taas pojista, voisin taas vaikka harrastaa jotain urheilua kanssasi ellen yhä inhoisi sitä, että olet minua parempi (tai sitkeämpi) urheilussa.  Voisin, jos ihan vapauttaisin kieleni, mutta en voi vapautua, ettet taas saa ylilyöntiasemaa, ettet taas hylkää minua ihan kokonaan.

Harmi että oltiin teini-ikäisinä kykenemättömiä ratkaisemaan konfliktimme, mikä se ikinä sitten olikaan.