Päivä, jota olen pelännyt. Yksi muinaisen luokkani tehotytöistä sai idean, että pidetäänpä luokkakokous. Kaiken lisäksi se sekoitti kutsuttuja ala-ja yläasteelta niin, että kaikki varmasti tunkevat paikalle. On ihmisiä, joita en edelleenkään haluaisi nähdä. On tilanteita, joissa en edelleenkään tuntisi oloani mukavaksi. On paljon huonoja muistoja monista. On poikia, joista tykkäsin, mutta olin liian ujo rohkeampien poikienvalloittajatyttöjen joukossa.

Ainoa vaan, että jos "innostuneita" on runsaasti, niin onhan myös minun pakko osallistua. Enhän voi olla poissa uteliaisuuttani. Enhän voi olla niin lapsellinen, että antaisin melkein 15 vuoden takaisten asetelmien edelleen ahdistaa. Enhän ollut edes koulukiusattu, joten mitä minä tässä venkoilen. Aikuisiahan tässä ollaan ja käyttädytään korrektisti ja ollaan niin viksuja että.

Mutta hei. Onhan se selvää, miksi luokkakokouksia pidetään: jotta kaikki saisivat päteä niin helvetisti nykyistä ihanaa elämäänsä. En muuten yleensä kirjoita kirosanoja, mutta tämä tilanne kiihdyttää mieltä näköjään niinkin paljon. Ei muuta kuin listaamaan asioita, joissa olen "onnistunut": korkeakoulututkinto, kunnollinen ammatti ja vähän oikeita töitäkin. Niin ja sentään avoliitto. Sitten, asioita joilla ei voi päteä: mies ei ole huippukirurgi vaan korkeakouluttamaton pätkätyöläinen, asuntomme omistavat oikeastaan vanhempani, meillä ei ole lapsia emmekä pelaa golfia, enkä ole tehnyt eksoottisia seikkailumatkoja toiselle puolelle maapalloa enkä edelleenkään ole suuren kaveriporukan ympäröimä.

Tartee ruveta venyttämään tekohymyä jo tänään. Ja soittaa huomenna parturille, että saan vedettyä elämäni ensimmäisen kunnon blondivärin hohtamaan tukkaan. Ja ostettava irtoripset, jotta viimeinkin ripseni yltäisivät samaan pituuteen, kuin aina niin helvetin suositun entisen parhaimman kaverini tekoripset, joita mokoma väitti oikeiksi ja minä tyhmä uskoin.

Ei hele...