Viime vuonna olin hiihtolomalla matkalla. Tänä vuonna kotona. Lomailu on kuitenkin molemmissa tapauksessa näköjään yhtä rasittavaa...

Maanantaina vielä tiesin, mitä tehdä. Olin järjestelmällinen, ahkera ja onnellinen siitä, että sai nukkua pitkään. Siivosin, urheilin, tein vähän töitäkin.

Tiistaina vanuin koko päivän kotona, enkä saanut aikaiseksi mitään. Nukuin yhtä pitkään kuin maanantaina mutten saanut siitä enää samaa mielihyvää. Illalla juuri ja juuri sain käytyä kirjastossa palauttamassa yhden opuksen.

Keskiviikkona jouduin heräämään aikaisin, oltiin laskettelemassa, kuten kunnon hiihtolomalaiset: meinasin ärsyyntyä liian pitkissä jonoissa, söin liikaa makkaraa ja tazzakaan ei maistunut yhtä hyvältä kuin muistin. Polvi vihoitteli jo muutaman tunnin jälkeen, taidan olla tulossa vanhaksi, ei se ennen tuollaista ole tehnyt. No, laskettelu itsessään oli kyllä ihan hauskaa, mahtavien rinteiden kiiltäessä silmissä voisi olla kiva vielä joskus reissata ihan alpeille asti taas.

Torstaina... toivun eilisillan "yhdestä" lasillisesta ja vaivun epätoivoon saapumattomien huonekalulähetysten vuoksi. Olen väittänyt tekeväni tänään töitä, ensi viikon valmisteluja. Suhtaudun omaan lupaukseeni epäuskoisesti. Lykkään myös mielestäni sen seikan, että lauantaina on mentävä tuntemattoman sukulaisen häihin, eikä minulla luultavasti ole sinne vaatetta. Kaupungille en kuitenkaan lähde - nuo häät kiinnostavat niin vähän, että voin pelastautua viime hetkellä joihinkin äärettömän vanhoihin epäsopiviin kaapin pohjalta löytyneisiin kuteisiin. Kuten vanhaan yo-mekkoon.

Mitä tässä voi sanoa - lomailu ei sovi mulle. Paitsi kesäloma, joka on kuitenkin ihan maailman paras koska silloin on kesä ja nurmikko ja aurinko. Sitä odotellessa...