Yhdestä syystä on ikävää, etten enää ole teini-ikäinen: teininä saattoi ja kuului olla ahdistunut ja masentunut ja valittava ja sitä saattoi ilmaista kavereille. Näin aikuisena moinen on vähemmän suvaittua, koska aikuisena pitää osata hallita elämää ja jossei se suju kuten pitäisi, jättää valittaminen sikseen ja vain muokata sitä paremmaksi. Aikuisena näkee kavereitakin sen verta harvemmin, että ei viitsi koko tapaamista pilata valittamisella, vaan lähinnä kertoa miten hyvin kaikki on ja todistella siten samalla itselleen, että kyllä minä olen juuri siinä tilanteessa missä minä haluan.

Valitan siis netin syövereihin, ettei kenenkään tapaamisen tarvitse tästä kurjistua. Mulla on nykyään niin vähän kavereita samassa kaupungissa, ettei ole koskaan näin kurjaa ollut. Toisekseen, en osaa enää millään hankkia uusia, koska pidän ihmisistä yhä vähenevissä määrin ja ilmeisesti en itsekään ilmeisesti ole kovin pidettävä, koska kaikki uudet tuttavat jäävät hyvänpäiväntuttuasteelle jos sillekään. Kaikki perheen ulkopuolinen sosiaalinen kanssakäyntini tapahtuu nykyään vain työkavereiden kanssa - ihan kivojahan he toki ovat, mutta mitä siinä nyt keneenkään ehtii tutustumaan 15 minuutin välkkäpätkissä ja silloinkin lähinnä työjuttuja jauhaen. Sitä paitsi olen taas tässä lumeluulossa, että kaikilla muilla on sosiaalista elämää ja kukaan muu ei tarvikaan uusia kavereita.

Joten vaikka parempi puolisko itsetunnostani yrittää vakuuttaa että kaikki on hyvin, niin se toinen ryökäle vajoaa välillä kovin harmaaseen masennukseen yksinäisyydentunteen vuoksi. Se kertoo, että vanhoille kavereille on tärkeämpää loistaa uusien tuttavuuksiensa seurassa kuin pitää yhteyttä muinaisiin tylsiin ystäviinsä. Se sättii, että mitäs et ole hauska bilehile vaan tuommoinen tosikko, kuka tuollaista jaksaakaan, se herjaa kun myönteisempi itsetunnon puolikas koittaa vakuuttaa, että pienetkin elinympyrät voivat tehdä onnelliseksi.