Olen vaihteeksi emäntäpuuhissa, leivoin pitkällä prosessilla sämpylöitä ja kohta ne tulevat uunista varmasti hyvänmakuisina. En muistaakseni ole tehnyt sämpylöitä sitten yläasteen köksäntuntien. Ehkä oli jo aikakin, varsinkin käytännöllisesti ajatellen kun maito ja jauhot ovat juuri vanhenemassa nekin. Matkalla olohuoneesta keittiöön analysoin itseäni, että tämä on taas tällaista äidin palvontaa, mitä äiti tekee sitä minäkin, osaan sen mitä äitikin osaa niin hyvin. Ehkä joskus huomaan miten rasittavaa on koettaa olla äitinsä kaltainen eikä kuitenkaan aina olla yhtä taitava.

Leipominen on kuitenkin kätevää mielenrauhoituspuuhaa, koska kuten aina tiistai-iltaisin, olen levoton tulevista keskiviikon tunneista. Aina ne menevät ihan hyvin, mutta joka tiistai-ilta on raskasta hengittää. Nyt jännittää miten ysit osaavat kokeessa, koska jos eivät osaa, niin otan sen itseeni; se on open huonoutta, ei oppilaiden laiskuutta. Koitin tehdä reilun kokeen, mutta entä jos se on sittenkin liian vaikea? Kaseja taas ujostelen joka keskiviikko, että koska niiden into lopahtaa, koska joku viskaa hanskat naulaan ja hermot kuuseen, pliis eihän se vielä tapahdu huomenna vaikka tuntini ovatkin kerta toisen jälkeen melko perusjäytämistä koska olen päättänyt olla tehokkaampi kuin viime syksynä ja siten huomattavasti tylsempi.

Nyt niiden sämpylöiden täytyy olla valmiita.