Joo joo. Mutta koska elämää katsoo useasti oman napansa kautta, niin on se vaan aika mieletöntä, että nyt siellä navan alla on joku. Joku tyyppi, joka on tulossa muuttamaan mun elämää, eikä se edes kerro etukäteen, että miten. Joku tyyppi, jota mun pitää heti tavattuamme rakastaa ehdoitta, vaikken yhtään tiedä, millainen se on. Joku tyyppi, jolla on aina oikeus vaatia mun huomiota ja mun on sitä sille annettava niin paljon kuin se ikinä vaatii. Jos joku mies tulisi tällä tavalla vaatimuksia esittäen iskemään, niin johan sitä läpsäyttäisi korville moisesta hävyttömyydestä ja käskisi painua sinne mistä tulikin. Mutta lapsipa vaan saapuu ja sillä on oikeutensa.  

"Joko alkaa jännittää synnytys", ne kysyvät. Ai, en tiedä, ei kai. MIten voisin jännittää jotain sellaista jota en oikein osaa edes kuvitella. Veikkaukseni synnytyksestä on hyvin yksinkertainen: se joko on hirveen kamalaa tai sitten ei ihan niin kamalaa. Joku puolituttu selosti, että oli mennyt puolisonsa kanssa naimisiin ekaa odottaessaan, koska "eihän sitä koskaan tiedä vaikka kuolisi synnytykseen, niin ainakin lapsella olisi virallisesti isä". Niin. Ei ollut siihen mennessä käynyt mielessänikään, että synnytykseen voisi kuolla, mutta kaikkeahan sitä toki sattuu. Ei me silti mennä naimisiin ennen lapsen syntymää ja tuskin sen jälkeenkään, näin on ihan hyvä olla. Ja jos mää kuolen synnytyksessä, niin lapsella tulee joka tapauksessa oleen kökkö elämä, koska sillä ei ole näin huippua äitiä, joten ei siinä paljon yksi naimisiinmeno lohduta. (No ehkä tunnustusta lähipiirille sen verran että onhan nekin aika huippuja, että eiköhän ne melko kivan elämän saisi pienelle luotua ilman mua jos pakko olisi)

Olen lukenut äitiysblogeja ja keskustelupalstoja, mutten onneksi kommentoinut mihinkään mitään. Äitiyttä(kin) on helppo lähestyä materian kautta, joten olen nähnyt paljon juttua siitä, mitä kukakin on hankkinut ja mitä pitää hankkia ja mistä. Lisäksi on selvitetty neuvolakäyntejä ja niiden tarjoamia erinäisiä mittaustuloksia. Lapsen saamiseen valmistaudutaan siis ostoksilla ja lukuja syynäämällä. Tekisi mieleni sanoa, että entäs tää henkinen puoli, entäs tää päässä 9kk vellova ajatusmassa, mikä sen osa on? Kaikista tärkein, uskaltaisin väittää... "No juttele vaikka neuvolakäynneillä asioista, jotka sua mietityttää" - Ehei, en juttele, se jäisi kovin pinnalliseksi ja sitä paitsi koen arvokkaammaksi selvitellä ajatuksiani yksin niin kauan, että niistä saa jotain selkoa. Sillai muodostuu mun äitiys.

Ja joskus jostain puhutaan miehenkin kanssa.

Tänä vuonna joulun rutiinit luovat kuitenkin ehkä turvaa sen pelottavuuden keskelle, että äidillä on syöpä. Koristelin lapsuudenkodissa joulukuusta, koska aina olen sen koristellut, mutta nyt itketti samalla. Onneksi oli kimaltelevia palloja, joita asetella samoille kohtaa kuusta kuin aina ennenkin, niin ja se enkelipaperi siihen, ja nuo isot pallot tuonne alaoksille ja omenat yläoksille. Onneksi on ollut joulusiivous, jota olen nyt tehnyt lapsuudenkodissa ja hakannut mattoja ajatellen syöpää, jota voisin hakata vaikka kuinka, jos se olisi tavoitettavissani. Siivous on ollut tapa päteä; äiti on nyt heikompi, äitin tehtäviä pitää tehdä, hyvä tytär tässä hei. (Oma koti tosin ihan yksi siivoamaton kaaos edelleen) Sitten maisteltiin jo joululohen alkupaloja, yhtä hyvää kuin aina, ja sitten kun lohi oli siivottu, sitten äiti kasasi menettämiään hiuksia pöydälle yhdeksi tupoksi pariinkin otteeseen. Kohta se on kalju, ja sille pitää sanoa, että se on kaunis silti. Nyt menee ne hiukset joita pienenä pyörittelin sormissani kun yritin saada nukahdettua ihanaan turvallisuudetunteeseen, ja aina onnistuinkin, koska äiti oli vieressä turvallisesti niin kuin pitikin. 

Ruokaosastolle lopuksi mentyäni annoin katseen vaeltaa, josko kohtaisimme vielä sattumalta täällä, onkohan se jo lähtenyt kotiin. Kun ei kohdattu, jäin miettimään, että jos hoidot eivät tehoa, vaellanko montakin kuukautta ruokaostoksilla toivoen näkeväni siitä vielä vilahduksen leipäpuolella, kohdaten sattumoisin ja iloisesti.

Katselin tänään Kauniita ja rohkeita, ja siellä uhottiin, kuinka pysytään perheenjäsenen rinnalla taistelemassa vaikeaa sairautta vastaan. Pitäisi kai niin tehdä itsekin. Jos vaikka vaan menisi pitämään kädestä sairaalassa. En vaan tiedä osaisinko olla itkemättä, nimenomaan rohkaisevana eikä masentavana seurana.

Voisin tietty vaihtaa ajatuksieni aihetta keskittymällä aikuisopintoihin, mutta voi rähmä kun ne ei huvita yhtään. "Määrittele esseessäsi termit a-e." Pipo kiristyy taas: terveyskasvatus, terveystieto, terveys, terveysopetus... juu ainakin 5 sivua tulee noista termeistä. Ja jokaisen sivun (ellei puolen) jälkeen hirveetä venkoilua tuolilla ja kitumista, miksi ikinä pistin itseni takaisin tähän akateemiseen maailmaan, tää ei ole mua varten enää... ja mamma kyselee ikään kuin ohimennen, että no mites opiskelut etenee - no ei ne etene juuri mitenkään kun en jaksa kirjoittaa enää yhtään soopaa. Ja nyt on tämä ihana joululomakin, että aikaahan siinä riittäisi. Opiskeluihin toki, mutta myös pitäisi töiden suunnitteluun, kun tammi/helmikuussa on taas melkoinen määrä kielimarkkinointipäiviä vuoroin pienille, vuoroin isoille. Onneksi en sentään ole aikonut tehdä joulun eteen mitään, että siitä ei ressiä.

...Mutta muuten ihan seesteinen olo :).

Muistamme kumpikin sen, että emme muista yläasteesta mitään. Ex-bestis arvelee sen olevan psykologinen suojautumisreaktio - emme haluakaan muistaa tapahtumia, koska ne sattuivat silloin paljon. Voi ex-bestikseni, tietäisitpä, että olit aikasi  (kymmenisen vuotta) painajaisieni toistuva aihe.

Hyvähän meidän on nauraa kahvin ja small talkin ääressä, ei siinä mitään, olen tainnut niin kaivata menetettyä ajanviettoa kanssasi. En kylläkään ole ollut asiasta tietoinen ennen kuin nyt, kun on ollut hauskaa nähdä. Voisin avautua sinulle kaikista mistä tyttökaverien kesken avaudutaan, voisin puhua taas pojista, voisin taas vaikka harrastaa jotain urheilua kanssasi ellen yhä inhoisi sitä, että olet minua parempi (tai sitkeämpi) urheilussa.  Voisin, jos ihan vapauttaisin kieleni, mutta en voi vapautua, ettet taas saa ylilyöntiasemaa, ettet taas hylkää minua ihan kokonaan.

Harmi että oltiin teini-ikäisinä kykenemättömiä ratkaisemaan konfliktimme, mikä se ikinä sitten olikaan.

mutta kun se on niin vaikeeta aina välillä.

Siinä sivussa on oman elämän kummallisia ja hauskoja lomarientoja vanhojen kavereiden kanssa ja erehtymisiä laulamaan karaokea. Kiva käydä vaihteeksi ulkona miesseurassakin ilman mitään omaa stressiä kenenkään flirttailuista, koska seura on niin kevyen turvallista tuttuudessaan ja kuitenkin uutta pitkän tauon jälkeen ja uudessa olomuodossaan.

On hyvä hetki vuodesta.

Maanantaina vielä tiesin, mitä tehdä. Olin järjestelmällinen, ahkera ja onnellinen siitä, että sai nukkua pitkään. Siivosin, urheilin, tein vähän töitäkin.

Tiistaina vanuin koko päivän kotona, enkä saanut aikaiseksi mitään. Nukuin yhtä pitkään kuin maanantaina mutten saanut siitä enää samaa mielihyvää. Illalla juuri ja juuri sain käytyä kirjastossa palauttamassa yhden opuksen.

Keskiviikkona jouduin heräämään aikaisin, oltiin laskettelemassa, kuten kunnon hiihtolomalaiset: meinasin ärsyyntyä liian pitkissä jonoissa, söin liikaa makkaraa ja tazzakaan ei maistunut yhtä hyvältä kuin muistin. Polvi vihoitteli jo muutaman tunnin jälkeen, taidan olla tulossa vanhaksi, ei se ennen tuollaista ole tehnyt. No, laskettelu itsessään oli kyllä ihan hauskaa, mahtavien rinteiden kiiltäessä silmissä voisi olla kiva vielä joskus reissata ihan alpeille asti taas.

Torstaina... toivun eilisillan "yhdestä" lasillisesta ja vaivun epätoivoon saapumattomien huonekalulähetysten vuoksi. Olen väittänyt tekeväni tänään töitä, ensi viikon valmisteluja. Suhtaudun omaan lupaukseeni epäuskoisesti. Lykkään myös mielestäni sen seikan, että lauantaina on mentävä tuntemattoman sukulaisen häihin, eikä minulla luultavasti ole sinne vaatetta. Kaupungille en kuitenkaan lähde - nuo häät kiinnostavat niin vähän, että voin pelastautua viime hetkellä joihinkin äärettömän vanhoihin epäsopiviin kaapin pohjalta löytyneisiin kuteisiin. Kuten vanhaan yo-mekkoon.

Mitä tässä voi sanoa - lomailu ei sovi mulle. Paitsi kesäloma, joka on kuitenkin ihan maailman paras koska silloin on kesä ja nurmikko ja aurinko. Sitä odotellessa...

Ainoa vaan, että jos "innostuneita" on runsaasti, niin onhan myös minun pakko osallistua. Enhän voi olla poissa uteliaisuuttani. Enhän voi olla niin lapsellinen, että antaisin melkein 15 vuoden takaisten asetelmien edelleen ahdistaa. Enhän ollut edes koulukiusattu, joten mitä minä tässä venkoilen. Aikuisiahan tässä ollaan ja käyttädytään korrektisti ja ollaan niin viksuja että.

Mutta hei. Onhan se selvää, miksi luokkakokouksia pidetään: jotta kaikki saisivat päteä niin helvetisti nykyistä ihanaa elämäänsä. En muuten yleensä kirjoita kirosanoja, mutta tämä tilanne kiihdyttää mieltä näköjään niinkin paljon. Ei muuta kuin listaamaan asioita, joissa olen "onnistunut": korkeakoulututkinto, kunnollinen ammatti ja vähän oikeita töitäkin. Niin ja sentään avoliitto. Sitten, asioita joilla ei voi päteä: mies ei ole huippukirurgi vaan korkeakouluttamaton pätkätyöläinen, asuntomme omistavat oikeastaan vanhempani, meillä ei ole lapsia emmekä pelaa golfia, enkä ole tehnyt eksoottisia seikkailumatkoja toiselle puolelle maapalloa enkä edelleenkään ole suuren kaveriporukan ympäröimä.

Tartee ruveta venyttämään tekohymyä jo tänään. Ja soittaa huomenna parturille, että saan vedettyä elämäni ensimmäisen kunnon blondivärin hohtamaan tukkaan. Ja ostettava irtoripset, jotta viimeinkin ripseni yltäisivät samaan pituuteen, kuin aina niin helvetin suositun entisen parhaimman kaverini tekoripset, joita mokoma väitti oikeiksi ja minä tyhmä uskoin.

Ei hele...